Uuno Kailas runoili (Vuoren vanhuksessa): ”Auringottomina hetkinä minä tapaan istua oveni edessä hiljaisuutta ihmettelemässä. Joinakin iltoina on se huhuillut huipulta huipulle ja opettanut minulle paljon viisautta. Minä olen rakentanut majan vuorelle ollakseni turvassa ihmisiltä, jotka alinomaan rikkovat hiljaisuutta vastaan.

Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus. Kaikella muulla on rajansa. Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa. Kaiken muun voi ymmärtää.”

***

V.A. Koskenniemi kirjoitti (aforismeissaan): ”Hiljaisuus on elämän puhujalava.”

***

Mestari Eckhart, käsitellessään joulusaarnassaan (saarna 1. Dum medium silentum …) hiljaisuutta, siteerasi Salomonin viisauskirjaa: ”Kun kaikki asiat vaipuivat hiljaisuu­teen, laskeutui mi­nuun korkeuk­sista, ku­nin­kaalliselta valtaistui­melta sa­lainen sana (18:14-15).”

Eckhart jatkaa lausuman tulkintaa: ”Katsokaamme aluksi sanoja: ’Hiljaisuuden keskellä lausuttiin sisässäni salainen sana.’  Missä sitten on tuo hiljaisuus ja missä sana lausutaan? Se on sielun puh­taimmassa paikassa, sen jaloimmassa olemuksessa, perustassa ja ydinolemuk­sessa, joka muodostaa sielun salatuimman osan. Siellä on hiljainen keskus, johon mikään luontokappale tai muoto ei ole koskaan yltänyt.”

***

Psalmi 62:2 kirjoittaa: ”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa.”

***

Saarnaaja 9:17 julistaa: ”Viisaitten sanat, hiljaisuudessa kuullut, ovat paremmat kuin tyhmäin päämiehen huuto.”

***

Matteuksen evankeliumin viides luku luokittelee autuaiksi muiden muassa hiljaiset ja rauhantekijät. Julistus ei todennäköisesti tarkoita tuppisuita ja riitaisuuksien sovittelijoita, ei edes rauhan nobelisteja, vaan yksilöitä, joihin on muodostunut täydellinen sisäinen rauha ja mielen hiljaisuus, joka mahdollistaa välityksettömän yhteyden henkiseen.

Matteus 6:6 kirjoittaa: ”Vaan sinä, kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa.” Suljettu kammio tarkoittanee tässä sekä ulkoista että sisäistä hiljaisuutta, sanotaanhan tekstin jatkossa, ettei rukoillessa ole tarve esittää edes mitään sanallisia asioita, koska ”teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennen kuin häneltä anottekaan.”

***

Keskiajan dominikaanijohtaja Eckhart esittää (saarnassa 14b Quasi vas aureum solidum …) ihmisen tavanomaisesta lähestymisestä Jumalaan:

”Jotkut haluavat omin silmin nähdä Jumalan samalla tavoin kuin lehmän ja haluavat rakastaa Jumalaa samoin kuin lehmää. Sinä rakastat lehmää sen antaman maidon ja juuston takia - ja siten oman etusi takia. Juuri niin tekevät kaikki, jotka rakastavat Jumalaa ulkoisen vaurauden tai sisäisen lohdu­tuksen johdosta: eivät he todella rakasta Jumalaa, vaan omaa etuaan. Vakuutan totisesti, että kaikki sellainen, jonka asetat pyrkimyksissäsi etusijalle - on se sitten kuinka hyvää tahansa - toimii esteenä korkeimman totuuden saavuttamisellenne, ellei se ole Jumala Itse.”

***

Jaakobin kirjeessä 1:21 todetaan: ”Sen tähden pankaa pois kaikki saastaisuus ja kaikkinainen pahuus ja ottakaa hiljaisuudella vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi teidän sielunne pelastaa.”

***

Johannes 14:27 julistaa: ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.”

Julistus viittaa siihen, että täydellinen sisäinen rauha ja hiljaisuus ovat saavutettavissa, kunhan ihminen omalta osaltaan raivaa itsestään kaikki häiritsevät tekijät.

Muiden muassa dominikaanit harjoittivat mentaalista rukousta, jossa ei lausuta mitään, vaan paneudutaan hiljaisuudessa elämän tärkeimpiin kysymyksiin. Mieli ei tällaisessa yleensä vielä ole täysin hiljentynyt, mutta oppii kuitenkin keskittymään ja rauhoittumaan, että voisi lopulta hiljetä täydellisesti ja antaa sijaa puhtaalle, kontemplatiiviselle tietoisuudelle ja tilalle.

***

Periaatteessa hiljentyminen vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta ja helposti toteutettavalta asialta. Käytännössä se on kuitenkin erittäin vaikeata, kun pitäisi ulkoisen hälyn lisäksi hiljentää kaikki kehon tuottamat aistimukset ja tajunnassa vaihtelevat tunteet ja ajatukset.

Moni ihminen myös pelkää hiljaisuutta, koska se on yhteisöelämään tottuneelle vierasta, ja koska mieleen padotut asiat saavat tilaisuuden nousta tietoisuuteen ulkoisen hälyn laannuttua. Hiljaisuus ja yksinäisyys toimivat jonkinlaisina kynnyksinä itsen tuntemukseen, ja vain harvat ovat valmiita tarkastelemaan omaa todellista olemustaan hakematta sille heti ulkoisia vertailukohteita.

Ihmiset ovat usein sulloneet sisäisyyksiinsä myös paljon sellaista syyllisyyttä, jonka ylläpitoon ei olisi mitään järjellistä syytä. Tällaista joutuvat usein kokemaan myös ne, jotka ovat elämänsä aikana kehitelleen itselleen yleisesti hyväksytyistä ajatusmuodoista poikkeavia näkemyksiä. Omantunnon tavallisin ilmentymä on ”lauman ääni”, joka huutaa: ”Sinä olet luopio!”

Hiljaisuus on uskollinen ystävä, jota voidaan lähestyä hitaasti ja kunnioittavasti, kunnes sitä ei enää tarvitse paeta juoksemalla pakoon itseään.

Tunnettu karmeliitta ja mystikko Ristin Johannes (Juan de Yepes Álvarez 1542–1591, kuvassa) kirjoittaa kokemustensa pohjalta ihmisen hengellisen vaelluksen tärkeimmistä ja vaikeimmista vaiheista. Hän puhuu aistien yöstä ja hengen yöstä, joissa ihmismielen puhtaus ja kestävyys asetetaan koetukselle niin, ettei se voi tukeutua tai tarttua mihinkään ulkoiseen.

Uuden Testamentin kirjoitukset kaidasta tiestä ahtaine portteineen sekä erämaan kiusauksista käsittelevät samaa edistynyttä sisäistä vaihetta.

Johannes käyttää hyvin vanhaa morsiusmystiikan symboliikkaa kuvatessaan niitä ankaria vaatimuksia, joita ihmisen pitää täyttää voidakseen todella (eikä vain kuvitteellisesti) yhdistyä sisäisesti henkiseen olemukseen, Jumalaan.

Suomalaisissa hengellisissä liikkeissä (esim. laestadiolaisuudessa) asia on usein käsitetty kollektiivisesti, niin että koko seurakunta olisi potentiaalinen Kristuksen morsian. Tämä lienee teoriassakin ”haasteellista”, koska ihmiset eivät ole sisäisesti ”samaan aikaan samassa tilassa”.

Ristin Johannes, ja kaikki todelliset mystikot, käsittää asian täysin yksilöllisesti. Katolisen ajattelun pohjalta asiaa voitaisiin kuvata siten, että saavuttaakseen jo elinaikanaan ihmisyyden korkeimmat tavoitteet, täytyy yksilön käydä jo eläessään läpi kaikki ne puhdistavat kokemukset, jotka tavallisesti olisi odotettavissa vasta kuoleman jälkeisissä tiloissa, kiirastulessa (joka lienee vain tilapäinen ”kuraeteinen”).

Johannes kirjoittaa, että voidakseen paremmin kestää kaikki pitkäaikaiset koettelemukset, tulisi ihmisen pukea itsensä sisäisesti uskon, toivon ja rakkauden hyveiden kaapuun. Tämä kaapu auttaa irrottamaan ja pitämään sielun (p.o. mielen) irrallaan kaikesta sellaisesta, joka ei ole Jumalaa. (Seppo A. Teinonen kääntää kaavun espanjasta ”valekaavuksi”, mutta jätän ”valeen” pois, koska tässä vaiheessa ei sisäisessä olemuksessa saa enää olla ”valheen häivääkään”).

Apostoli Paavali kirjoittaa näistä kolmesta hyveestä samassa järjestyksessä ja pitää korkeimpana niistä rakkautta. Hän kirjoittaa (1. Tess. 5:8): ”Olkoon pukunamme uskon ja rakkauden haarniska ja kypärinämme pelastuksen toivo.” Korinttolaiskirjeessään apostoli antaa kristillisissä piireissä tunnetuimman rakkauden määritelmän, joka kuitenkin useimmiten ymmärretään väärin. Määritelmässä kuvataan sellaista rakkautta, joka voidaan saavuttaa vasta täydellisessä yhteydessä ja yhdistymisessä rakkauteen itseensä, rakkauden ydinolemukseen.

Johannes antaa kolmelle vaaditulle hyveelle myös värit. Uskon kaapu on valkoinen, toivonvihreä ja rakkauden punainen.

Kristillisen kirkon liturgisina väreinä valkoinen liittyy puhtauteen ja autuuteen, vihreä toivoon ja iankaikkiseen elämään, punainen tuleen ja Pyhään Henkeen.

Uskon valkoisen vaatteen pukeminen ylleen, tai pikemminkin sisäiseen olemukseensa, tarkoittaa jotakin täysin muuta kuin joidenkin sanallisten määritelmien uskomista tai omaksumista. Se kuvaa ensinnäkin täydellistä mielen puhtautta, jossa minkäänlaiset itsekkäät, epäpuhtaat ajatukset tai tunteet eivät enää saa sijaa.  Toisaalta se kuvannee mielen yleistä tilaa, jossa ei enää esiinny mitään vaatimuksia tai vetoa ulkoisten asioiden suuntaan, ovat ne sitten aineellisia tai valtaan ja kunniaan liittyviä. Ainoastaan uskoa täynnä oleva mieli voi suuntautua vapaasti ja luonnollisesti johonkin sellaiseen, jota ei voi omistaa.

Tällainen mielentila ei tietenkään ole saavutettavissa millään pikakursseilla, vaan se on useimmiten hyvin pitkän luonnollisen kypsymisprosessin tulosta. Tässä prosessissa kaikki maallisen elämän mahdollistamat mielen virikkeet ovat kadottaneet viehätyksensä ja merkityksensä: ”tuhlaajapoika” on perusteellisesti kyllästynyt omaan elämäntapaansa ja alkanut etsiytyä jotakin täysin toisenlaatuista kohden.

Yhä syvenevää, käsittämätöntä ja käsitteetöntä kaipausta voidaan kuvata sanalla toivo, jossa ei enää ole mukana mitään toivomusten kohdetta tai omaan minään liittyvää motiivia. Se ei halua omistaa mitään, vaan pikemminkin tulla omatuksi. Toivon vihreä kaapu auttaa ihmistä vetäytymästä takaisin maallisten virikkeiden piiriin, koska kaikki tilapäinen vaikuttaa taivaalliseen toivoon verrattuna kuolleelta ja arvottomalta. Kyseessä on siten puhdas ja pelkkä iankaikkisen elämän toivo.

Tästä tullaan käsitteeseen rakkauden punainen kaapu, joka auttaa irrottaumaan kaikesta ”lihallisesta”, kehoon liittyvästä. Hengellisyyden ylevimpien tavoitteiden yhteydessä rakkaus ei enää suuntaudu ulospäin, vaan rakkauden sisäistä lähdettä kohden, johon yksilön on yhdistyttävä sisäisesti tullakseen itse rakkauden puhtaaksi ilmentäjäksi ja lähettilääksi . Paavalin ”rakkauden ylistys” kuvaa hyvin sitä, millaista ehdollistumatonta rakkautta rakkauden lähteeseen yhdistyneeltä olemukselta voidaan parhaimmillaan odottaa.

Sisäinen yhdentyminen rakkauden lähteeseen, Jumalaan, tapahtuu Ristin Johanneksen mukaan nousemalla loppuun saakka kymmenen askelmaa ”salaisia tikapuita” pitkin. Kohoamisen aikana sisäinen olemus piiloutuu ja irrottautuu kaikesta, mikä on luotua. Kaikki siinä oleva oma tahto, muisti ja ymmärrys antavat periksi tullakseen muunnetuksi ja yhdeksi alkuperäisen olemuksensa kanssa. Mooseksen kirjan kuvaus Jaakobin unessa näkemistä tikapuista, jotka johtivat maasta taivaaseen (ja joita enkelit kulkivat), symboloi mitä ilmeisimmin edellä kuvattuja inhimillisen ja jumalallisen yhdentymisvaiheita.

Sisäisen vaatteen värit ja ominaisuudet, samoin kuin kirkon liturgiset värit, saattavat periytyä hyvin kaukaa menneisyydestä. Ihmiskunnan keskuudessa on aina esiintynyt ja esiintyy yksilöitä, jotka voivat havaita ihmisen ”näkymättömiä olemuksia” värillisinä muotoina. Näkemykset kuitenkin saattavat jonkin verran erota samankin tarkkailukohteen suhteen, koska sisäiseen näkemykseen vaikuttaa suuresti myös näkijän oman olemuksen kulloinenkin tila. Parhaiden näkijöiden kerrotaan voivan eritellä useitakin ihmisen sisäisiä olemuksia (kuten tunne-, mentaali- ja kausaali-) toisistaan. Olemusten värit ja niiden puhtaus kertovat heille välittömästi yksilön sisäisestä tilasta. Asia on kuitenkin liian laaja selvitettäväksi tässä kirjoituksessa.

Ihmisen sisäisten olemusten ylevimpien tilojen määrittelystä löytyy lisäksi piirteitä, joissa saattaisi olla liittymäkohtia itämaisiin näkemyksiin sisäisten energiavirtausten aktivoitumisesta silloin, kun ihminen kohottautuu tai lopulta kohotetaan kaiken ehdollistuneen yläpuolelle. Itämailla puhutaan sekä sisäisistä verhoista että kolmesta kanavasta, joita pitkin energiat kulkevat ja elävöittävät olemuksen, kunnes ihmisessä piilevänä oleva ”luova tuli”, kristillisen käsitteistön ”Pyhä Henki”, läpäisee eli ”kastaa” tai vapauttaa koko olemuksen ”tulella”. Silloin kaikki olemuksia toisistaan erottavat tekijät katoavat, jolloin voidaan vasta sanoa, ”Isä ja minä olemme yhtä”.

Ihmisyyden korkeimpien tavoitteiden saavuttamista kuvataan eri perinteissä eri termein, mutta todellista eroa ei periaatteessa voi olla, koska erot kuuluvat ainoastaan ehdollistuneen elämän piiriin, josta hengellisen eheytymisen ja yhdentymisen myötä on määrä päästä sisäisesti vapaaksi. Samalla katoavat tietenkin kaikki uskontoja erottavat tekijät, koska kaiken moninaisuuden perustalta on lopulta löydettävissä ainoastaan yksi, kaikille yhteinen totuus ja todellisuus.

Periaatteessa edellä kuvattu sisäinen avautuminen ilmentää myös joulun syvintä merkitystä: jumalallisen valon saattamista ilmennyksen piiriin.

Kristillisissä piireissä mystiikka nousi esiin mm. paavi Gregorius Suuren (540 – 604) kirjoituksissa. Hän opetti, että kontemplaatio eli mietiskely (eivät tosin ole aivan samoja käsitteitä) edellyttävät hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Tämä paavi piti luostareita hengellisen elämän peruspuitteina. Ajatusta voidaan (ja on syytäkin) kritisoida, koska luostari ei sisällä niitä normaalin elämän ”haasteita”, jotka koettelevat ja lujittavat luonnollisella tavalla hengellisen pyrkijän vakaumusta ja olemusta.

Gregoriuksen aikaan harjoitettiin etenkin typologista raamatun tulkintaa, joka on allegorisen eli vertauskuvallisen tutkimisen osa-alue. Typologiassa pyrittiin löytämään Vanhan Testamentin kertomuksista vastineita Uuden Testamentin sanomille eräänlaisiksi ”perusmalleiksi” eli tyypeiksi (kreikan ”typos”). Vanhan Testamentin käyttö Uuden perustana ei tietenkään ole mikään keskiajan keksintö, jo evankelistat harjoittivat sitä laajentaakseen sanomaansa ja lisätäkseen sen luotettavuutta ”täyttymyksen julistuksena.”

Gregoriuksen käsitysten mukaan todellinen hengellinen täyttymys oli mahdollista vasta kuoleman jälkeen, mutta tässäkin elämässä ihminen saattoi kokea sen ”esiasteita”, eräänlaista Jumalan läsnäoloa. Tämä näkemys voidaan kieltää monilla suorilla raamatun sitaateilla, joissa ”ylhäältä syntyminen” ja ”ahtaan portin läpäisy” jo elinaikaan esitetään ehdoiksi katkeamattomaan tietoiseen olemiseen ja olemukseen päätymiseen. Tuomaan evankeliumi todistaa selkeästi näkemyksen puolesta, että ellei ihminen jo eläessään löydä henkistä perustaansa, ei hän voi sitä kuolemansa jälkeen enää löytää. Hänen tajuntansa ei yllä ajattomaan, koska se vielä on sidoksissa ajalliseen sisältöönsä – ei ole ”kadottanut katoavaista elämäänsä.”

***

Raamatun ja muidenkin merkittävien kirjoitusten ”hengellinen tulkinta” on ollut varsin yleistä vielä keskiaikana, mutta on nykyisessä teologiassa valitettavan harvinaista, mistä saattaisi johtua se, että kiinnostus tavanomaista teologiaa ja kirkollista aktiviteettia kohtaan on laskenut jyrkästi.

Allegorista eli vertauskuvallista tulkintaa harjoitettiin jo varhaisten kirkkoisien piirissä, joista Origenes (185 – 254) lienee tyypillisin esimerkki. Hänen mukaansa raamatusta löytyy mielettömiltä ja eettisesti kyseenalaisilta vaikuttavia kohtia juuri siitä syytä, että ihmiset alkaisivat pohtia, mitä kyseinen sanoma todella tarkoittaa. Origenes totesi, että vain idiootit uskovat Aadamiin ja Eevaan todellisina persoonina, koska näiden kautta esitettiin karkean vertauskuvallisesti ulkoiseen maailmaan samastuvan ihmiskunnan muodostumista – tietoisuuden kääntymistä ”pois Jumalasta”, ja jakautumista kahteen polariteettiin.

***

Apostoli Paavalia täytyy kuitenkin pitää hengellisen tulkinnan varhaisimpana käyttäjänä. Selkeimmin tämä ilmenee (Damaskon tien valaistus-kokemuksen lisäksi) mm. Galatalaiskirjeen tekstissä: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.”

Mystiikan keskeisin ajatus on siinä, että ihmisen on tavalla tai toisella sisäisesti tyhjennyttävä kaikista ajallisen kokemuksen synnyttämistä ehdollistumista, että Jumala voisi saada hänessä tilaa. Tätä ajatusta voidaan pitää yhteisenä lähes kaikille uskonnoille, eroja ilmenee lähinnä käytetyissä käsitteissä – ei niinkään itse asiassa.

***

Mystiikka samastetaan usein johonkin käsittämättömään, omituiseen, salaiseen tai ainakin arvoitukselliseen. Käsittämätöntä se onkin siinä mielessä, että todelliset kokemukset tapahtuvat tunne- ja ajatteluprosessien ulko-, tai pikemminkin sisäpuolella.

Ihminen voi luoda käsitteitä ainoastaan aikaan ja tilaan nojaavan ajattelunsa kautta. Ajallisen kokemuksen ylittävistä tiloista voidaan rakentaa ainoastaan karkean symbolisia viitteitä, jotka useimmiten synnyttävät vääriä käsityksiä. Paavali totesi Korinttolaiskirjeessään, että henki voi tutkia Jumalan syvyydetkin, mutta luonnollinen (käsitteisiin nojaava) ihminen pitää sellaista ”hullutuksena.”

***

Kaste käsitetään kristillisten mystikkojen parissa usein ”Pyhän Hengen kasteeksi.” Siinä voimakas sisäinen tekijä, jota myös tuleksi kutsutaan, muuttaa ja valaisee ihmisen tietoisuutta ja olemusta parhaimmassa tapauksessa niin, että koko tiedostamisen tapa muuttuu välittömäksi ja pysyväksi todellisuuden havaitsemiseksi.

***

Varhaisista kristillisistä mystikoista mainittakoon Dionysius Areopagita 400-luvun lopulta. Hän oli – monien muiden tapaan – ammentanut vaikutteita myös uusplatonilaisuudesta, jossa maailma esitetään jumalallisena emanaationa, jonka on määrä kerran palata takaisin alkuperäiseen olemukseensa. Ihmisen kohdalla ”paluun” on määrä tapahtua jo tässä maailmassa sisäisen yhdentymisen kautta. Sen edistämiseksi tarvitaan tavallisesti ulkoisen ja sisäisen olemuksen (mielen) puhdistamista, joka voisi ymmärryksen syvenemisen myötä johtaa jumalyhteyteen.

***

Eräs tärkeimmistä kristillisistä mystikoista on saksalainen Mestari Eckhart (n. 1260 – 1327). Häneltä on jäänyt perinnöksi muutama kirjallinen selitysteos sekä sata autenttista saarnaa, jotka on laadittu aikansa tyypillisen mallin – ars praedicandin – mukaan. Eckhartin mukaan ihmisen kaikkein sisimmässä olemuksessa on ”kipinä”, joka on ollut jo ennen kaikkea luotua, ja jossa todellisen yhdistymisen kolminaisuuden takaiseen, perimmäiseen jumaluuteen tulee tapahtua.

Eckhart esittää, että on periaatteessa kolmenlaisia sisäisiä kokemuksia: tempautuminen, Jumalan Pojan syntymä sielun korkeimmassa olemuksessa, ja murtautuminen Jumalalliseen Lähteeseen. Näistä ensimmäinen ei ole kovin merkittävä, koska se ei vielä synnytä mitään pysyvää olemisen tilaa. Vasta todellinen ”ylhäältä syntyminen” voi johtaa pysyvään tietoisuuteen kaiken ydinolemuksesta. Ihmisyyden korkein aste (consummatum est) saavutetaan silloin, kun kaikki erottavat tekijät inhimillisen ja jumalallisen välillä katoavat. Eckhart sanoo tästä, että ”Jumala on tuotava alas, että ihminen voisi nousta ylös.”

Mestari Eckhart on vaikuttanut suuresti myös myöhäisempien mystikoiden (esim. Johannes Tauler, Henri Suso, Ristin Johannes, Jakob Böhme) ajatteluun ja tulkintoihin.

***

Katolisen ajan toinen merkittävä mystikko oli Ristin Johannes, Juan de Yepes Alvarez (1542 – 1591). Hän esittää varsin seikkaperäisesti niitä vaiheita, joihin todellinen mystikko yleensä joutuu tullakseen koetelluksi ja sisäisesti puhtaaksi kaikesta turhuudesta. Johannes kuvaa kirjassaan ”Pimeä yö” monin viittauksin raamattuun niitä sisäisiä prosesseja, jotka alkavat ”aistien yöllä” ja johtavat ”hengen yöhön”. Pitempien tai lyhempien tyydytyksen ja kärsimysten kausien tarkoituksena on vieroittaa tajunnan kaikki olemuspuolet aikaisemmista sidoksista katoavaan elämään ja koetella samalla saavutetun tilan kestävyys.

***

Raamatussa on kohtia, joissa vakuutetaan kaiken salatun tulevan ennemmin tai myöhemmin ilmi. Salatun synonyyminä käytetään myös käsitettä mysteeri, joten kätketyn tulo esiin olisi samaa kuin mysteerien paljastuminen.

Saattaa olla niin, että raamattu viittaa ennen muuta niihin alitajuisiin, inhimillisiin heikkouksiin, puutteisiin ja vääryyksiin, jotka nousevat esiin viimeistään Ristin Johanneksen kuvaamassa aistien ja hengen yössä. Varsinaiset mysteerit eivät kuitenkaan ole alitajuisia, vaan ylitajuisia. Ne nousevat eteen vasta sitten, kun päivätietoiset ja alitajuiset ”mysteerit” on paljastettu ja havaittu tyhjiksi.

***

Johanneksen evankeliumi kirjoittaa: ”Ja valkeus loistaa pimeydestä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.” Hengen mysteerit ovat siten aina ja ikuisesti läsnä, mutta ulkonaiseen maailmaan ja itseensä kohdistuva inhimillinen tajunta ei voi niitä havaita ennen kuin ihminen kykenee kääntämään tietoisuutensa ehjänä ja kokonaisena, aistien, tunteiden ja ajatusten häiritsemättä, syvintä sisäisyyttään kohden.

***

Reformaatio, jota täällä on tapana kutsua uskonpuhdistukseksi, oli erityisesti ns. puhdasoppisena kautenaan tuhoisaa kaikkea mystistä kohtaan. Syy lienee siinä, että päädyttiin korostamaan pelkistettyä paavalilaista näkemystä, ”yksin uskosta, yksin armosta”. Tällöin katsottiin monet raamatussa selkeästi ilmaissut omakohtaiset pyrkimykset ”itsevanhurskautukseksi.”

Protestanttisuuden aikaisia mystikoita olivat Valentin Weigel (1553 – 1588), Johannes Arndt (1555 – 1621) ja Jakob Böhme (1575 – 1624), joista viimeinen vaikutti (ainakin paikallisesti) 1700-luvulla myös suomalaiseen hengenelämään – erityisesti Pohjanmaalla.

Mystiikan vaikutuksia on havaittavissa 1700-luvulla lisäksi August Francken ja Ludwig Zinzendorfin edustamassa pietismissä, jossa pyrittiin yksilölliseen, kokemusperäiseen uskoon.

Seuraavan vuosisadan aikana virinneet herätysliikkeet sisälsivät nekin pyrkimystä sisäisiin kokemuksiin. Radikaaleimmissa muodoissa sellaista pidettiin jopa tärkeimpänä pelastuksen ehtona, mikä saattoi johtaa hetkellisten psyykkisten kokemusten ylikorostukseen todellisen sisäisen muutoksen kustannuksella.

***

Seppä Jaakko Högmanin (1750 – 1806) kerrotaan opastaneen Paavo Ruotsalaista toteamalla: ”Yksi sinulta puuttuu – ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunto.” Kristillisen mystiikan tavoitteena voitaneen pitää juuri tuota sisäistä tuntoa tai tietoisuutta Kristuksessa, joka toteutuakseen todella edellyttää oman maalliseen elämään ehdollistuneen käsitystavan korvautumista välittömällä asioiden todellisen olemuksen havaitsemisella.

***

Protestanttisuus hylkäsi mystiikan ja rajasi näkemyksensä tiukasti tunnustuksiin. Tyhjentyvät kirkot puhuvat selvää kieltä siitä, että suurin osa tämän päivän ihmisistä ei enää koe saavansa tyydyttävää hengellistä ravintoa kirkon saarnoista ja sakramenteista – suola lienee käynyt varsin mauttomaksi.

Mikäli tämä tunnustetaan, ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä etsimään kaivosta, josta voi löytää ”suolaa, joka ei menetä makuaan.” Kun katsotaan minkä tahansa uskonnon tai filosofian alkulähteitä, on helppo havaita, että lähes kaikkien esikuvat vakuuttavat saaneensa  tietämyksensä ”suoraan ylhäältä” – mystisesti.

Jälkipolvet ovat vuosisatojen kuluessa tulkinneet alkuperäistä sanomaa oman (usein puutteellisen) ymmärryksensä ja esiymmärryksensä valossa, mikä on saattanut johtaa henkisen näkemyksen liialliseen konkretisointiin ja käsitteellistämiseen.

***

Mystiikka – ja sen vastuulliset ja vakaat harjoittajat – saattaisivat tuoda kaivattua ”hapatuksen kaltaisuutta”, joka voisi valaista niin hengellisen kuin maallisenkin elämän todellisia tavoitteita.

Adventti-käsitteen pohjana on latinan sana ”adventus”. Se tulee kreikan sanasta ”parousia”, jota on käytetty erityisesti kuvaamaan Kristuksen toista tulemista. Adventti on neljä pyhää sisältävä, joulua edeltävä ajanjakso, jona kristityt valmistautuvat joulun juhlakauteen – vapahtajan tulemiseen. Kyseisiä sunnuntaipäiviä kutsutaan nöyrtymisen, kunnian, hengen ja pyhäksi adventiksi. Ensimmäisestä adventista ihmisten mieleen nousee ainakin Voglerin Hoosianna-hymni.

Adventtikynttilöiden sytyttäminen on lähtöisin Saksasta. Ensimmäisen adventti- eli joulukalenterin painoi myös saksalainen Gerhard Lang – yhtiö vuonna 1904. Tessi Fazer toi idean Suomeen Ruotsista ehdottamalla, että partiotytöt painattaisivat sellaisen toimintansa rahoittamiseksi. Kalenterin suunnitteli Ulla von Wend, ja se ilmestyi vuonna 1947.

Aikaa on ennen kutsuttu myös pieneksi paastoksi, mutta tämä merkitys on ainakin luterilaisissa piireissä kadonnut ja jättänyt muistoksi ainoastaan joulukalan. Kala oli ennen yleensä ns. lipeä- eli livekalaa, tavallisimmin kuivattua turskaa. Nykyisin se on valtaosin kuivattua molvaa.

Adventtiaikana on kiinnitetty huomiota sekä Jeesus Kristuksen syntymään että hänen odotettuun toiseen tulemiseensa. Jeesuksen todellisesta syntymäajasta tai –paikasta ei ole jäänyt luotettavaa tietoa. Syntymä on ajoitettu jouluun lähinnä käytännöllisistä ja symbolisista syistä.

Adventti voidaan tulkita myös yksilölliseksi hengellisen syntymän odotukseksi ihmisen omassa sisäisyydessä. Hyvänä esimerkkinä voidaan ottaa dominikaanijohtaja Eckhartin adventtisaarnan alku 1300 vuoden tienoilta:

”Me olemme nyt juhlimassa sitä ikuista syntymää, joka Isä juma­lan toimesta alati ta­pah­tuu ajattomuu­dessa, koska tuo sama syntymä on nyt tapah­tunut myös ajassa, inhimilli­sessä luon­nossa.

Pyhä Augustinus sanoo: ’Mitä se minua hyödyttää, että tuo syntymä ta­pahtuu ikui­sesti, jollei se ta­pahdu mi­nussa! Vasta sen tapahtumi­nen mi­nussa on merkit­tävää.’

Tulemme siksi puhumaan juuri tästä syntymästä ja siitä, kuinka se voisi ta­pahtua meissä sekä saavut­taa täytty­myksensä hy­veellisessä sie­lussa aina kun Isä Jumala lau­suu Ikuisen Sa­nansa täydelli­sessä sielussa.

Sillä kaikki tämä sanottu kos­kee ymmärrettävästi jo­kaista hy­vää ja täy­dellistynyttä ihmistä, joka on kulkenut ja edelleen kul­kee Jumalan teitä. Se ei tieten­kään koske luon­nollista, kuri­tonta ihmistä, koska hän on vielä kau­kana ja täysin tietämätön tästä synty­mästä.”

Eckhart avaa joulun merkitystä mahdollisuutena jokaiselle yksilölle. Hänen mukaansa ajattomuudessa on ikuinen ”joulu” – Jumalan Pojan syntyminen. Sen toteutuminen ajassa elävän ihmisen sielussa vaatii pitkää valmistautumista ja kulkua ”Jumalan teitä”. Sisäinen syntymä ei Eckhartin näkemysten mukaan voi tapahtua luonnollisessa, kurittomassa ihmisessä, koska tämän tietoisuuden keskus on liiaksi ”maallisissa asioissa”.

Voitaisiin väittää, että Eckhart vaatii ihmiseltä ansioita ja jättää armon ja sovituksen kokonaan syrjään. Näin ei kuitenkaan ole, sillä Eckhart edellyttää ainoastaan sitä, että ihminen luopuu luonnollisesti kaikista pyyteistään. Muussa tapauksessa hän on yhä ”kauppiaan kaltainen”, joka pyrkii käymään itselleen voitokasta kauppaa Jumalansa kanssa (”rakastaa Jumalaa kuin lehmää – maidon takia”).

Jossakin mielessä odotus, adventti, saattaa myös olla kaksiteräinen miekka. Ihminen voi jatkuvasti odottaa, että tulevaisuudessa elämä tai toiset ihmiset selkeästi parantavat hänen olosuhteitaan. Vasta sen jälkeen hänkin ”alkaa oikeasti elää”. Sitä ennen hän saattaa elää odotuksissaan, ”virtuaalisessa todellisuudessa”, joka on vielä epätodellisempaa kuin tämä tavallinen, katoavainen arkielämä.

Joulu-käsitteen korkeimpana tarkoituksena lienee päätyminen sisäisesti pysyvään todellisuuteen, jota mikään ajallinen ei enää voi tuhota tai peittää alleen. Tässä mielessä adventin aikana odotusten tulisi varmaan mieluummin vähetä minimiin kuin lisääntyä maksimiin.